Puhe uppoavista saarista on ollut pitkään tapana kuvailla pienten saarivaltioiden tulevaisuuden riskejä. Mutta todellisuus on, että nykyään nämä uhat ovat jo uskottavia. Monet pienet saarivaltiot ovat päättäneet ottaa uudelleen käyttöön aiemmin epäsuositun uudelleensijoittamis- ja maahanmuuttopolitiikan ilmastonmuutoksen vuoksi.
Tällainen on tarina Joulusaaresta tai Kiribatista, joka sijaitsee keskellä Tyyntämerta – maailman suurinta koralliatollia. Tämän saaren historian lähempi tarkastelu paljastaa samankaltaisissa paikoissa ympäri maailmaa asuvien ihmisten kohtaamat ongelmat ja nykyisen kansainvälisen politiikan riittämättömyyden.
Kiribatilla on brittiläisen kolonialismin ja ydinkokeiden synkkä menneisyys. He itsenäistyivät Yhdistyneestä kuningaskunnasta 12. heinäkuuta 1979, kun Kiribatin tasavalta perustettiin hallitsemaan 33 saaren ryhmää, jotka sijaitsevat päiväntasaajan molemmilla puolilla alueella. Nyt horisontin takana näkyy toinen uhka.
Korkeimmasta kohdastaan korkeintaan kaksi metriä merenpinnan yläpuolelle kohoava Kiribati on yksi planeetan ilmastoherkimmistä asutuista saarista. Se sijaitsee keskellä maailmaa, mutta useimmat ihmiset eivät voi tunnistaa sitä tarkasti kartalta ja tietävät vähän tämän kansan rikkaasta kulttuurista ja perinteistä.
Tämä kulttuuri saattaa kadota. Joka seitsemäs muuttoliike Kiribatiin, olipa se sitten saarten välinen tai kansainvälinen, johtuu ympäristön muutoksesta. Ja YK:n vuoden 2016 raportti osoitti, että puolet kotitalouksista on jo kärsinyt merenpinnan noususta Kiribatissa. Merenpinnan nousu aiheuttaa myös ongelmia ydinjätteen varastoinnissa pienissä saarivaltioissa, jotka ovat jäänteitä siirtomaamenneisyydestä.
Siirretyistä ihmisistä tulee ilmastonmuutoksen seurauksena pakolaisia: ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa vakavien ilmasto-ilmiöiden vuoksi ja palaamaan normaaliin elämään muualle, menettäen kulttuurinsa, yhteisönsä ja päätöksentekokykynsä.
Tämä ongelma vain pahenee. Lisääntyneet myrskyt ja sääilmiöt ovat siirtäneet kotiseudultaan keskimäärin 24,1 miljoonaa ihmistä vuodessa maailmanlaajuisesti vuodesta 2008 lähtien, ja Maailmanpankki arvioi, että vuoteen 143 mennessä 2050 miljoonaa ihmistä joutuu kotiseudulleen vain kolmella alueella: Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Latinalainen Amerikka.
Kiribatin tapauksessa on perustettu useita mekanismeja saarten asukkaiden auttamiseksi. Esimerkiksi Kiribatin hallitus toteuttaa Migration with Dignity -ohjelmaa luodakseen ammattitaitoista työvoimaa, joka voi löytää hyviä töitä ulkomailta. Hallitus osti myös 2014 eekkeriä maata Fidžiltä 6 vuonna yrittääkseen varmistaa elintarviketurvan ympäristön muuttuessa.
Uusi-Seelanti isännöi myös vuotuista mahdollisuuksien arpajaista nimeltä "Pacific Ballot". Tämä lotto on suunniteltu auttamaan 75 Kiribatin kansalaista asettumaan Uuteen-Seelantiin vuodessa. Kiintiöitä ei kuitenkaan tiettävästi täyty. On ymmärrettävää, etteivät ihmiset halua jättää koteja, perheitä ja elämää.
Samaan aikaan Maailmanpankki ja YK väittävät, että Australian ja Uuden-Seelannin pitäisi parantaa kausityöntekijöiden liikkuvuutta ja sallia Kiribatin kansalaisille avoin muuttoliike ilmastonmuutoksen vaikutusten valossa. Kausityö ei kuitenkaan usein tarjoa suuria mahdollisuuksia parempaan elämään.
Vaikka hyvää tarkoittava kansainvälinen politiikka on suurelta osin keskittynyt uudelleensijoittamiseen sopeutumiskyvyn ja pitkän aikavälin tuen tarjoamisen sijaan, nämä vaihtoehdot eivät silti tarjoa todellista itsemääräämisoikeutta Kiribatin asukkaille. Heillä on tapana tehdä ihmisistä tavaraa leikkaamalla heidän muuttonsa työllisyyssuunnitelmiin.
Se tarkoittaa myös sitä, että hyödylliset paikalliset hankkeet, kuten uusi lentokenttä, pysyvä asuntoohjelma ja uusi merimatkailustrategia, voivat pian tulla tarpeettomiksi. Sen varmistamiseksi, että muuttoliikkeestä ei tule välttämättömyys, tarvitaan realistisia ja kohtuuhintaisia strategioita saaren maan ennallistamiseksi ja säilyttämiseksi.
Väestön muuttoliikkeen rohkaiseminen on tietysti edullisin vaihtoehto. Mutta emme saa langeta ansaan ajatella, että tämä on ainoa tie ulos. Meidän ei tarvitse antaa tämän saaren vajota.
Tämä ei ole vain inhimillinen ongelma – saaren jättäminen mereen johtaa lopulta sellaisten lintulajien maailmanlaajuiseen sukupuuttoon, joita ei tavata missään muualla maapallolla, kuten Bokikokiko-koukku. Myös muissa merenpinnan nousun uhkaamissa pienissä saarivaltioissa on uhanalaisia lajeja.
Kansainvälinen apu voi ratkaista monia tulevaisuuden ongelmia ja pelastaa tämän hämmästyttävän ja kauniin paikan ihmisille, ei-ihmiseläimille ja kasveille, mutta rikkaiden maiden tuen puute vaikeuttaa pienten saarivaltioiden asukkaiden harkitsemista tällaisia vaihtoehtoja. Dubaihin on luotu keinotekoisia saaria – miksi ei? On monia muita vaihtoehtoja, kuten pankkien vahvistaminen ja maanparannustekniikat. Tällaiset vaihtoehdot voisivat suojella Kiribatin kotimaata ja samalla lisätä näiden paikkojen sietokykyä, jos kansainvälinen apu olisi nopeampaa ja johdonmukaisempaa ilmastokriisin aiheuttaneilta mailta.
Vuoden 1951 YK:n pakolaissopimusta kirjoitettaessa ei ollut kansainvälisesti hyväksyttyä "ilmastopakolaisen" määritelmää. Tämä luo suojeluaukon, koska ympäristön pilaantumista ei voida pitää "vainona". Tämä siitä huolimatta, että ilmastonmuutos johtuu suurelta osin teollisuusmaiden toimista ja niiden laiminlyönnistä käsitellä sen ankaria vaikutuksia.
YK:n ilmastokokous 23. syyskuuta 2019 saattaa alkaa käsitellä joitain näistä asioista. Mutta miljoonille ihmisille, jotka asuvat ilmastonmuutoksen uhkaamissa paikoissa, ongelma on ympäristö- ja ilmastooikeudenmukaisuus. Tämän kysymyksen ei pitäisi koskea vain sitä, otetaanko ilmastonmuutoksen uhkia vastaan, vaan myös siitä, miksi pienissä saarivaltioissa asumista haluavilla ei useinkaan ole resursseja tai autonomiaa vastata ilmastonmuutokseen ja muihin globaaleihin haasteisiin.