Äidin ja tyttären välinen suhde on harvoin yksinkertainen. Niiden ambivalenssin tunnistaminen ja sen syiden ymmärtäminen helpottaa jännitystä, perhepsykologi sanoo.
Kulttuuri tarjoaa meille stereotypian äidinrakkaudesta ihanteellisena ja epäitsekkäänä. Mutta todellisuudessa äidin ja tyttären välinen suhde ei ole koskaan yksiselitteinen. Ne yhdistävät monia erilaisia kokemuksia, joista aggressio ei ole viimeinen.
Se syntyy, kun nainen alkaa ymmärtää, että hän vanhenee… Tyttärensä läsnäolo saa hänet huomaamaan sen, mitä hän ei halua huomata. Äidin vastenmielisyys kohdistuu hänen tyttäreensä, ikään kuin hän tekisi sen tahallaan.
Äiti voi olla vihainen myös sivilisaation hyötyjen "epäoikeudenmukaisesta" jakautumisesta: tyttären sukupolvi saa niitä enemmän kuin se, johon hän itse kuuluu.
Aggressio voi ilmetä lähes avoimesti, haluna nöyryyttää tytärtä, esimerkiksi: "Kätesi ovat kuin apinan tassut, ja miehet ovat aina kehuneet minua käsien kauneudesta." Tällainen vertailu ei ole tyttären hyväksi, sillä se ikään kuin palauttaisi oikeuden äidille ja palauttaisi hänelle sen, mitä hän "velkaa".
Aggressio voidaan naamioida hyvin. "Etkö ole pukeutunut liian kevyesti?" — välittävä kysymys piilottaa epäilyksen siitä, voiko tytär itse valita vaatteensa.
Aggressio ei välttämättä kohdistu suoraan tyttäreen, vaan hänen valittuun, jota arvostellaan enemmän tai vähemmän ("Voit löytää itsellesi paremman miehen"). Tyttäret tuntevat tämän salaisen aggression ja vastaavat samalla tavalla.
Kuulen usein tunnustusvastaanotossa: "Vihaan äitiäni"
Joskus naiset lisäävät: "Haluan hänen kuolevan!" Tämä ei tietenkään ole todellisen halun, vaan tunteiden voiman ilmaus. Ja tämä on tärkein askel parisuhteen parantamisessa – heidän tunteidensa ja oikeuden niihin tunnustaminen.
Aggressio voi olla hyödyllistä – sen avulla äiti ja tytär ymmärtävät, että he ovat erilaisia, ja heillä on erilaiset halut ja maut. Mutta perheissä, joissa "äiti on pyhä" ja aggressio on kiellettyä, hän piiloutuu eri naamioiden alle ja voidaan harvoin tunnistaa ilman psykoterapeutin apua.
Suhteessa tyttäreensä äiti voi tiedostamatta toistaa oman äitinsä käyttäytymistä, vaikka hän kerran päätti, ettei hän koskaan olisi hänen kaltainensa. Äidin käytöksen toistaminen tai kategorinen hylkääminen osoittaa riippuvuutta perheohjelmista.
Äiti ja tytär voivat suhtautua toisiinsa ja itseensä ymmärtäväisesti, jos he löytävät rohkeutta tutkia tunteitaan. Äiti, ymmärtänyt, mitä hän todella tarvitsee, pystyy löytämään tavan tyydyttää tarpeensa ja ylläpitää itsekunnioitusta nöyryyttämättä tytärtään.
Ja tytär ehkä näkee äidissä sisäisen lapsen, jolla on tyytymätön rakkauden ja tunnustuksen tarve. Tämä ei ole ihmelääke vihamielisyyteen, vaan askel kohti sisäistä vapautumista.